Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa

Abstract

Energiamurros on erityinen haaste Suomelle, jossa energian ja luonnonvarojen kulutus per capita on erittäin korkea. Koska kaikki ei-fossiiliset energiatuontantomuodot ydinvoimaa lukuun ottamatta käyttävät fossiilisia enemmän maapinta-alaa ja bioenergia (kuten puu) erityisen paljon, kiinnittyy huomio maankäytön hyötysuhteeseen. Suomen rajojen ulkopuolella tuotettujen fossiilienergiajakeiden korvaaminen kotimaisella maapinta-alaan sidoksissa olevilla energiamuodoilla tuottaa joukon uusia kysymyksiä niin maankäytön suunnittelun, teollisen työnjaon, maan ja energiavirtojen omistuksen, raaka-aineiden tuotannon ja käytön sekä sosiaalisen hyväksyttävyyden kannalta. Keskitymme artikkelissa teollisen työnjaon ja omistuksen kysymyksiin. Metsäsektorin tarpeet ovat historiallisesti määritelleet teollista työnjakoa, raaka-aineen ja energian käyttöä. “Maan tapana” on ollut puun hyödyntäminen suurimmaksi osaksi energiana, metsäteollisuuden omien energiaintensiivisten prosessien tarpeisiin. Energiamurroksen sekä metsien hiilivirtojen ja monimuotoisuuden orastavan hinnoittelun myötä maa-alueille syntyy kertaluokkaa, jopa kahta, tehokkaampia ja mahdollisesti myös taloudellisesti houkuttelevampia käyttötapoja, kuten tuuli- ja aurinkovoima, hiilinielut ja luontokompensaatiot. Maankäytön hyötysuhde on puuenergialla kaikkein alhaisin. Tämä kertoo metsien käytön muutosmahdollisuudesta: käyttämällä metsäalaa aurinko- tai erityisesti tuulienergian tuotantoon alueen käytön energiatehokkuus kasvaa, ja tuulienergian tapauksessa suuri osa metsäalueen puusta vapautuu raaka-aineeksi muuhun käyttöön tai metsän omien ekologisten kiertojen resurssiksi.