Riimillisen laulun asema pitkällä 1800-luvulla

Tarkastelemme artikkelissa rahvaan parissa suositun riimillisen laulun asemaa sekä arvostuksen puutetta pitkällä 1800-luvulla. Riimillisen kansanlaulun ongelmallisuutta käsitellään sekä kansanrunojen julkaisu- ja keruutoiminnassa että kansallisessa projektissa, jossa tarkoituksena oli ohjata rahvasta siveellisiin tapoihin. Osoitamme, ettäsivistyneistö arvosti riimillisen laulun melodioita, mutta väheksyi laulun sanoituksia ja esitystapaa. Riimillinenlauluperinne oli 1700-luvulla ollut vahvasti sidoksissa ruotsinkielisiin sävelmä- ja käännöslainoihin, ja osa sivistyneistöstä suhtautui riimilliseen lauluun vieraana, ei-suomalaisena. Erilaisia riimillisen laulun julkaisusuunnitelmia kuitenkin esiintyi esimerkiksi Elias Lönnrotilla, H. A. Reinholmilla ja Lauri Soinilla, mutta nämä hankkeet eivät laajamittaisesti toteutuneet. Esitämme, että kattavan riimillistä laulua sisältävän kansanrunokokoelman puute on heikentänyt perinteenlajin arvostusta entisestään. Lisäksi osoitamme, että riimillisen lauluperinteen hahmottamisella vain musiikillisten ominaisuuksiensakautta on pitkät juuret. Riimillistä lauluperinnettä ovatkin tutkineet pääasiassa kansanmusiikintutkijat, vaikka kyseinen lauluperinne oli 1800-luvulla vallitseva rahvaan lyyrisen itseilmaisun muoto. Aineistona käytetään kansanrunokokoelmien esipuheita, kirjeitä, tieteellisiä tekstejä sekä muuta riimilliseen lauluun liittyvää keskustelua aikakaus- ja sanomalehdissä 1810-luvulta 1920-luvulle. Artikkelin näkökulma on reseptiohistoriallinen. Asiasanat: Suullinen perinne, riimillinen laulu, väheksytty perinne, 1800-luku, arvostus, julkaisut